BFF #11: Being on time

Dear all, welcome to the eleventh episode of our exciting quest of understanding Finnish culture and people. Today’s topic in BeFriending Finland is being on time. If you enjoy this, be sure to check out parts #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9 and #10 too!

Earlier this summer we discussed the topic of being on time in Finland. Since the question is apparently also a cultural one, I thought it might be fun to bring it up here in BFF. See, in general, people in Finland are on time. And the one who are not know it is regarded a bad habit.

Well, I know that's not the case everywhere in the world. My Italian friend send me a message saying: "I'm gonna be late. Sorry for my Italianness." And my reader Voti pointed out that in Africa one can be two days late and it's still okay.

If in Africa bus leaves when it's full, in Finland it leaves when it's told to leave. Exception to this rule are the trains during the winter, but that's a totally different subject. But point being that you can trust timetables in Finland.

Kuva: Arjan Richter

And you can also trust your friends to be on time, give or take five minutes. Never ever will you have to wait for two hours without getting a message of why the other is being late and when can you expect him or her to arrive. Unlike in Turkey, as I've been told.

Time is a funky thing. One always seems to have too little, the other seems to have all the time in the world. For some, being on time is a matter of respect, to others being on time is not very much of an issue. If everybody's late always, why bother being on time?

In Finland being on time is considered a matter of respect and good manners but what is the case in your country? Are you always on time? Alway late? Five minutes, five hours or five days? When does the bus leave?

Ole rohkea, älä passiivinen

Haluaisin poistaa kielestä passiivin. No en kai oikeasti, mutta välillä saan suorastaan ihottumaa monikon toisen persoonan syrjäyttäneestä passiivista, jonka taakse voi piiloutua ja olla tekemättä millekään mitään. Soitellaan, nähdään, tehdään... niinpä niin.

Jokainen - minäkin - sortuu tähän aika ajoin. On hyvin helppo vaan sanoa, että "no soitellaan joku päivä". Se ei määritä millään tavalla, että kumpi soittaa kummalle ja milloin. Eikä näin ollen kumpaakaan voi syyttää soittamatta jättämisestä.

Passiivi on turvallinen puheen muoto, sillä passiivista puuttuu aktiivinen tekijä. Näinhän se jo koulussa opetettiin.

Samalla, kun passiivi jättää takaportin auki, se aukaisee tien epäröinnille käydä taloksi. Kumpikin miettii tahollaan, että soittaako toinen, vai pitäisikö soittaa itse. Epäröidään, että tarkoittiko toinen vai sanoiko vain, kun ei oikeastaan sanonut mitään varmaa.

Kuva: Randy Robertson

Kerran uhosin kummitätini ruokapöydän ääressä iltakahvin aikaan, että jos yksikään treffipartneri enää päättää tapaamisemme sanoihin "no mut hei kattellaan", räjähdän. No, en ole räjähtänyt ja olen välillä vähän "kattellutkin", mutta joka kerta tuo lausahdus on yhtä epämiellyttävä epämääräisyyden tiivistymä.

Toki epämääräisyydet ja passiivit lisäävät jännitystä ja voivat olla orastavassa parisuhteessa parastakin. Harmillisen usein passiivi saa kuitenkin aikaan sen, ettei kumpikaan rohkene tehdä mitään.

Erityisen usein näin käy puolituttujen kavereiden kohdalla: olisi kiva nähdä, mutta kun passiivi ei sido mihinkään, muut kiireet ja elämät vyöryvät ohitse. Passiivi toisensa jälkeen jää ilmaan roikkumaan, lipuu huomaamatta ohitse ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Älkäämme siis piiloutuko passiiviin! Kun seuraavan kerran puheeseen meinaa lipsahtaa, että "ollaan hei yhteydessä ja soit...", katkaiskaamme passiivin lento tykkänään. Valitse aktiivi, ota vastuu, tee jotain, äläkä vaan pölötä! Rohkenetko tehdä niin?

Tiukkapipo tuohtuu

Viimeksi kun tuohtuneena kirjoitin, sain hyvää palautetta. Aion kokeilla samaa taktiikkaa tänäänkin. Ensin ajattelin, että hengitän rauhassa ja otan etäisyyttä, mutta katin kontit.

Kun tutustuu uusiin ihmisiin, treffeillä tai muuten, sitä joutuu tutustumaan samalla itseensä. Viimeisimmän itsetutkiskelun suoritin hiljattain ja sen aiheena oli tiukkapipoisuus. Jouduin kysymään itseltäni, olenko todella tiukkapipoinen ja asiat liian vakavasti ottava. Vastaus saattaa olla kyllä.

Seuramies, joka tämän itsetutkiskelun sai aikaan, kertoi minulle kaveristaan. Kaveri on sen verran naisenkipeä mies, että oli mennyt helluntaiseurakunnan nuorteniltaan esittämään helluntailaista päästäkseen pukille. Seuramiehen mielestä tämä oli hauska juttu.

Kuva: Tom Hart

Anteeksi nyt vain, mutta minä en voi nauraa tälle asialle. Oikeastaan en tiedä kumpi on mielestäni ällöttävämpää: se, että joku oikeasti tekee jotain tuollaista vai se, että se on jonkun mielestä ihan ok ja itse asiassa melko hauska vitsi.

Tässä pyritään käyttämään toista ihmistä ja hänen luottamustaan hyväksi. Se on mielestäni lähtökohtaisesti väärin, eikä mikään vitsi.

Se saattaa olla sekunnin ajan hauska läppä, kun kyseessä on joku random helluntailaistyttö tuolla jossain. Mutta entä sitten, kun tällaisen tempun kohteena onkin oma sisko? Oma tytär? Paras ystävä? Vieläkö naurattaa?

Tarina ei kerro, että montako kertaa kaveri iltamissa kävi tai että onnistuiko hän suunnitelmassaan. Mutta jo pelkästään se, että hän sitä yritti, kertoo mielestäni piittaamattomuudesta. Tästä on toisen ihmisen kunnioittaminen niin kaukana, että minua ällöttää.

Saatan olla tiukkapipoinen ja asioihin liian vakavasti suhtautuva, mutta ainakaan minä en leiki toisten ihmisten luottamuksella, enkä heidän kustannuksellaan.


Kuinka tiukkapipoinen sinä olet?