perjantai 29. huhtikuuta 2011

Se pieni ratkaiseva ero

Luin jostain paikallislehden läpyskästä artikkelin ja nyt minua harmittaa, etten ottanut sitä talteen. Kyseisessä artikkelissa pienen ikuisuuden Suomessa asunut ulkomaalainen nainen kertoi havaintojaan hymyn voimasta. Sitähän olen sanonut ennenkin, että hymyssä se voima piilee.

Artikkelin ehkä kaikista mielenkiintoisin ja ihnin kohta oli se, kun nainen kertoi, kuinka tapasi nykyisen aviomiehensä. Hän oli ollut koulussa ja päättänyt, että haluaa tutustua paremmin ujonoloiseen suomalaispoikaan. Niinpä hän alkoi hymyillä.

Joka kerta, kun poika katsoi häneen, hän hymyili. Kolmen päivän jälkeen poika piti häntä kädestä ja pyysi elokuviin. Tämä tarina on tosi.

Hymy ei ehkä ole maaginen ratkaisu kaikkeen, mutta aika moneen se sitä kuitenkin on. Hymystä on puhuttu silloin, kun pohdittiin, mikä tekee ihmisestä helposti lähestyttävän. Hymyllä on siinä ratkaisevan suuri rooli. Hymy valaisee kasvot, hymy saa ihmisen erottumaan ja hymy viestii, että hymyilijä on iloinen ja onnellinen. Haluaisitko itse mennä juttelemaan hapannaamalle?


Vaikka äsken oli pääsiäinen, huomenna on vappu. Suomi sekoaa. Ihmiset ryömivät koloistaan, vaikka kuinka sataisi vettä ja olisi takatalvi. Usein siellä vilinässä ja tuoksinassa näkee ihmisiä, joihin haluaisi tutustua lähemmin. Silloin se pieni ratkaiseva ero voi olla juuri hymy.

Mitään se ei maksa ja mitään siinä ei voi menettää. Jos hymyily on vaikeaa, apua löytyy täältä. Mikset siis kokeilisi?

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Mitä tehdä, kun syntyy epämukava hiljaisuus?

Viimeisimpien Googleen laitettujen (ja niiden kautta blogiini päätyneiden) hakusanojen joukossa komeili sanapari ”epämukava hiljaisuus”. Jäin miettimään, mikä epämukavassa hiljaisuudessa googlettajaa askarrutti. Oliko pulmana se, miksi hiljaisuus on epämukavaa vai kenties mitä sille tekisi? Pohtiko googlettaja epämukavuuden olomuotoa tai syitä? No, en tunne epämukavuuden syvintä olemusta, enkä uskalla luonnonlakeja kirjoittaa siitä, miksi toisten kanssa on epämukavaa olla hiljaa ja toisten ei. Minulla on kuitenkin yksi verraton ratkaisu siihen, mitä epämukavassa hiljaisuudessa kannattaa tehdä.


Oletteko huomanneet, että kun pihalla on kylmä ja alkaa täristä, mitä enemmän tärisee, sitä kylmempi on? Jos vaan lakkaa tärisemästä ja hengittää rauhallisesti, ei oikeastaan palelekaan. Sama juttu sen hiljaisuuden kanssa. Jos naputtelee hermostuneena pöytää ja miettii, että ”APUA, mitä mä NYT sanon?”, niin toden totta on epämukavaa. Sen sijaan on erinomaisen nerokasta vain antaa sen hiljaisuuden hetken aikaa olla, uppoutua sekunniksi tai viideksi omiin ajatuksiinsa ja odottaa, että uusi keskustelunaihe tipahtaa syliin ihan itsestään.

Syleile siis sitä hiljaisuutta! Ei ole sellaista yksilöä, jonka seurassa ei koskaan ja ikinä tulisi yhtäkään hiljaista hetkeä. Koska siltä ei voi välttyä, se pitää hyväksyä ja kääntää voitoksi. Pakonomaisesti jotakin keskustelun tynkää etsiessään tulee taatusti valinneeksi sen kaikista huonoimman, koska yrittää vain äkkiä sanoa jotain. Kun antaa hiljaisuuden vallita, jättää tiedostamattaan aikaa myös niille epämääräisille sammakoille loikata takaisin lammikkoonsa.

Osaatko sinä olla vaivaantumatta hiljaa? Miksi joidenkin kanssa on vaivaantuneempaa olla hiljaa kuin toisten?

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Miten siviilisääty selväksi?

Olipa parisuhteellinen tai parisuhteeton, omaa statustaan joutuu kantamaan mukanaan tilanteesta toiseen. Eikä vain Facebookissa, josta statuksen voi näppärästi stalkata. Reaalielämän ilanteissa joutuu miettimään, pitäisikö juttelemaan tulevalle kertoa, jos on varattu, ettei toinen tuhlaa aikaansa? Voiko vieraalle jutteleminen koskaan edes olla ajan tuhlaamista? Entä jos on itse varattu ja menee juttelemaan vieraalle? Pitääkö tehdä selväksi, että tässä tutustutaan nyt ihan muuten vain? Tilanteita, jolloin oma siviilisääty pitäisi jotenkin paljastaa, tulee väistämättä eteen. Miten sen oikein tekisi?

Helppoja tilanteita on ne, joissa oman parisuhteensa voi sujauttaa keskusteluun jo alkuvaiheessa ihan huomaamatta. Sanoipa keskustelukumppani mitä tahansa, vastauksen voi jotenkin kääntää me-muotoiseksi lauseeksi ja siten paljastaa statuksensa: ”Meidänkin piti muuttaa sille seudulle, mutta mun puolisko ei halunnut toiselle puolelle koskea.” ”Me mennään vapuksi sukuloimaan.” ”Ruokaa on vaan niin paljon helpompi ostaa kahdelle.”

Jos sopivaa kohtaa ei sitten kuitenkaan tunnu tulevan ja alkaa näyttää siltä, että toiselle pitäisi mainita omasta statuksesta, täytyy ottaa kepulikonstit käyttöön. Voi esimerkiksi kaivaa puhelimen ja sanoa, että ”nyt on varmaan hyvä hetki ilmoittaa kotiin, että mulla menee yli kotiintuloajan, ettei siellä huolestuta suotta”. Tai voi kaivaa puhelinta ja todesta, että ”odottelen, että puolisko ilmoittaa, koska se tulee mua hakemaan”. Vieraan ihmisen lähestyessä voi jo sanoa, että ”kyllä sinä siihen mahdut, kunhan jätetään vaan yks paikka mun poika/tyttöystävälle”.


Väärä tapa on töräyttää paniikinomaisesti heti juttelemaan tulevalle, että ”MÄOONVARATTU!” Ystäväni on kiukustunut tästä, kun hän haluaisi löytää kavereita, mutta lähestyessä muita hän saa vastaan pelkkää mäoonvarattu:a. Eipähän tietenkään jää epäselväksi, mutta ei sen jälkeen toisen kanssa tee paljon mieli jutellakaan.

Päinvastaisessa tilanteessa, jossa itse varattuna etsii kavereita, on tilanne hankalampi. Mutta voihan kortit lyödä pöytään kirjaimellisesti heti kättelyssä: ”Moi, saanko tulla juttelemaan sulle, vaikka oonkin varattu enkä aio iskeä sua?”. Antaapahan ainakin toiselle mahdollisuuden sanoa, että ”no mä etsin mun unelmien prinsessaa, joten pidän paikan mieluummin vapaana, mutta kiitos vain”.

Onneksi aina voi ihan vaan kysyä suoraan. Kysyvä ei kuulemma tieltä eksy.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Haaave you met... Ted?

Se on kuulkaa perjantai taas! On kaiken muun hyvän lisäksi vielä pitkäperjantai ja runsaasti pyhiä tulossa. Näin ollen onkin hyvää aikaa lähteä kylille tutustumaan uusiin ihmisiin. Ota mukaan kaveri ja pelatkaa suosikkisarjastani How I Met Your Mother (linkki spoilaa) peräisin olevaa peliä nimeltä ”Have you met Ted?”. Ohjeet alla olevassa videossa.



Hyvää pääsiäistä kaikille!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

BeFriending Finland #1: Personal space

Despite the recent developments in our political field (the extreme nationalist party becoming the third biggest party in Finland) there’s still lots of people who actually like foreigners and want to welcome them to our country. But us Finns, like any other people, have our own peculiarities. Since there are so many foreigners in Finland and so many Finns in other countries, I hope this series of blog posts will be useful. And entertaining too! With no further intro I want to introduce you the first part of BeFriending Finland.

In Finland we have this thing called personal space. And we need lots of it. As you know, Finland is in the north of Europe and there’s only so much as 5 million people living here. That’s pretty few considering how big our country is. As we have been living here for quite some time we have developed ourselves a need of personal space.



When you come to Finland you will pretty soon run into the personal space issue. When waiting for bus, we stand at the opposite sides of the bus stop, if possible. In lunch cafeteria we sit at other end of the table. And if you go to any event you’ll find out that people fill the place (not logically, no, but) one in every three seats. It makes only sense in the context that we are so used to having space around, we tend to keep it that way as long as possible.

So if you go and sit next to a Finn, s/he might look at you with a “who the hell are you” -look on their face. But don’t be alarmed. In most cases they don’t mind. They just aren’t used to that. In fact, I think it would be brilliant, if all the foreigners in the world would teach us how to diminish the personal space so that it wouldn’t be so impossible to sit next to a stranger.

On the other hand, as we tend to keep strangers at least an arm's lenght away, the ones we let to get closer must be somehow special. So if you're lucky enough to be allowed to a Finn's personal space you ought to feel at least a bit proud. :)

Have you been to Finland? Did you notice the need for space? How much space do you need in your own country?


No matter what the politicians say, I say: welcome to our country! And stay tuned for more. Coming up next: shoes.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

”Ei millään pahalla”

Ei millään pahalla, mutta… mutta mitä? Mitä voi laittaa tuon lauseen perään, ettei lopputulos kuulostaisi päälle liimatun kohteliaalta suoralta loukkaukselta? En tiedä toista yhtä näppärää lausetta, jolla saisi näennäisesti hyvitettyä karmeatkin solvaukset ja toisen mielen pahoittamisen. Kuka keksi, että lisäämällä (tai aloittamalla) ”ei millään pahalla”, voisi sitten sanoa melkein mitä tahansa?

Kuva: indiamos

Wikisanakirja selittää: ”mahdollisesti loukkaavan sanomisen edellä selventämässä sen hyvää tarkoitusta”. Wikisanakirjan esimerkkilause kuuluu: ”ei millään pahalla, mutta sun veljes on tosi ärsyttävä”. Saatan olla väärässä, mutta en löydä ainoatakaan hyvää tarkoitusta tuon lauseen takaa, jonka ”ei millään pahalla” selventäisi. Jos kerron, että tuttavani veli on todella ärsyttävä, kuinka voisin tarkoittaa sen jotenkin hyvällä?

Ei ole montaa fraasia, joka minua yhtä paljon ärsyttäisi, kuin ”ei millään pahalla”. Pahastun todennäköisesti enemmän, jos joku lisää ”ei millään pahalla” sanojensa loppuun, kuin mitä pahastuisin itse asiasta. Se kalskahtaakin jo teennäiseltä ja epäystävälliseltä. Jos todella ei halua pahoittaa toisen mieltä, asiansa muotoilee jo heti alkujaankin niin, ettei tule tarvetta lisätä ”ei millään pahalla”. Ei yhdenkään fraasin pitäisi oikeuttaa olemaan törkeä ja sopimaton.

Vai pitäisikö? Ole toki rohkeasti eri mieltä kanssani!

perjantai 15. huhtikuuta 2011

WikiHow to be friends with someone rich

Kyllä, luitte ihan oikein. Joku haluaa tietää, kuinka ollaan kavereita jonkun rikkaan kanssa. Tiedän tämän siksi, että törmäsin asiaa käsittelevään Wikihow-sivustoon. En ollut koskaan Wikihow:sta kuullutkaan, mutta minulle vihjattiin asiasta ideakilpailun kautta. Siis kiitos, Pertti! Wikihow on Wikipedia-typpinen, kaikkien muokattavissa oleva sivusto, jossa etsitään ratkaisuja ihmisten kysymyksiin. Kuten vaikka että kuinka ystävystytään rikkaan ihmisen kanssa.

Olen kyseisestä artikkelista kerta kaikkiaan jakomielitautisen kahtiajakautunut. Yhtäältä minun tekisi mieleni lyödä tekstin kirjoittaa henkisellä valurautapannulla. Ja toisaalta tekisi mieleni taputtaa pieniä, ei kovin karvaisia käsiäni. Se riippuu nimittäin ihan siitä, miten tämän asian näkee.

Jos ajatellaan, että joku haluaa olla ystävä rikkaan ihmisen kanssa ihan vaan toisen rikkauden vuoksi, niin silloin on ajattelussa jotain pielessä. Meillä on toki monia syitä valita ystäviämme, mutta yhdenkään niistä ei pidä olla se, kuinka paljon toisella on rahaa. Siinä on kapitalistinen systeemi ulottanut lonkeronsa niin syvälle ihmisaivoon, että pahaa tekee. Eikä tällaista ajattelua pitäisi tukea minkään valtakunnan wikissä.


Toisaalta jos artikkelia ajattelee siltä kannalta, että ihmisten erilainen tuloero ei saisi olla esteenä ystävyydelle, ollaan oikeilla jäljillä. Tähän wiki-artikkelin aloitus viittaakin:

”In our life, people come in different levels, from the poor to the normal, arriving to the rich. But these levels didn't stop friendships... In fact, it might made it stronger. The poor can have a friendship with the rich, and the rich can have a friendship with the normal, and the normal can have a friendship with the poor. We are all humans after all, no?”

Jos toisen varallisuus pelottaa ja tuntee alemmuudentunnetta, silloin voi wikin ohjeista apua ollakin. Tai no, osasta niistä. Vaikka wiki sanoisi mitä, ei mielestäni ole hyvä idea esittää rikasta tai yrittää todistella omaa paremmuuttaan muilla tavoilla. Sen sijaan pidemmälle pääsee, kun yksinkertaisesti unohtaa varallisuuserot eikä välitä niistä. Ja hyvällä käytöksellä, tavoilla ja etiketillä pääsee pitkälle aina.

Haluaisitko sinä olla ystävä jonkun rikkaan kanssa?

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Iso paha internet

Edellisellä kerralla Ylen A2-keskusteluillassa oli aiheena homot. Tällä kertaa peistä väännettiin internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta. Kuten arvata saattaa, keskustelu oli aseteltu niin, että mielipiteet olivat provosoivia ja tunnelma oli lähes maailmanlopun hengessä maalattu tuho ja hävitys. Mutta mielestäni keskustelussa ei ollut koko totuus, ei edes puoli totuutta paikalla.

En minäkään aina sosiaalisesta mediasta niin mielissäni ole. Kaikenlaiset laitteet ja kommunikaatiovälineet tuovat toki mukanaan erilaisia lieveilmiöitä ja haittapuolia. Mutta olisi yksisilmäistä jättää huomiotta, että noita lieveilmiöitä oli myös menneiden aikojen tavoissa toimia. Kirjeet eivät ehkä koukuttaneet pöydän ääreen samalla tavalla kuin Facebook, mutta ne kulkivat hitaasti ja joutuivat välillä hukkaan. Kyllä sekin on aikoinaan harmia aiheuttanut.


Koko keskustelusta henki ajatus jonka mukaan sosiaaliseen mediaan pudotaan kuin pää edeltä Ihmemaahan, jossa tulemme vuoroin pieniksi ja vuoroin suuriksi, voimatta kontrolloida mitä meille tapahtuu tai mitä meistä tiedetään. Mutta eihän se nyt niin mene. Ihminen voi internetissäkin kontrolloida tekemisiään ja sanomisiaan. Voi valita mitä tekee ja missä, eikä sinne tarvitse alkujaankaan laittaa sellaista materiaalia itsestään, minkä epäilee myöhemmin haluavansa sieltä pois.

Tämä liittyy olennaisesti myös ystävyyteen. Kaikkia ihmisiä ei ole pakko seurata Twitterissä, lisätä Facebookissa, kaikille ei tarvitse kertoa sijaintiaan FourSquaressa ja niin edelleen. Sen sijaan näitä moderneja välineitä voi käyttää hyväkseen siihen, mihin ne on tarkoitettu: niiden avulla voi nopeasti ottaa yhteyttä ja laajentaa omaa sosiaalista kenttäänsä kirjeiden lähettelyä paremmin. Lisäksi sosiaalinen media aktivoi uudella tavalla.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta sosiaalisen median aktivoivasta puolesta on #taskolut-konsepti. Aina ne omat luottoystävät eivät vaan ole saatavilla ja silti tekisi mieli lähteä työviikon jälkeen oluelle. Mikä neuvoksi? Kirjoittamalla Twitteriin, että aikoisi lähteä ulos ja olisi seuraa vailla ja lisäämällä #taskuolut-tagin voivat muut samaa ajatusta päässään pyörittelevät etsiä ja löytää kutsun ja siten tulla paikalle. Helppo ja mukava tapa saada seurakseen välillä uusia kasvoja.

Kaikkia ajanvietto-ongelmia tämä ei tietenkään poista. Saattaa käydä kuten Sakarille, joka etsi kaveria illanviettoon Facebookista, kun muut tekivät samaa Twitterissä. :D Mutta enimmälti sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin niin paljon mahdollisuuksia, että haittoihin järkevästi suhtautuva osaa kyllä kääntää uudet sovellukset omaksi hyödykseen. Kultaisella keskitiellä ja maalaisjärjellä pääsee näissä asioissa pidemmälle kuin kirjekyyhkyjen aikakaudella.

Oletko käynyt #taskuoluella? Koetko internetin upottavaksi suoksi? Mistä kaikki hysteria aina kumpuaa?

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Anna miehen voittaa

Näin neuvoo ystävistäni parhain. Se koskee toisinaan myös miehiä, joiden pitää antaa naisen voittaa. Kun tutustuu uuteen ihmiseen ja tulee väittely- tai muu kisatilanne, on oikeasti ihan hyvä idea antaa toisen tahallaan voittaa. Miksi? Siksi, että voittaminen on kivaa.


Pääsääntöisesti haluamme herättää uusissa tuttavuuksissa positiivisia tunteita. Voittamisessa niitä on kasapäin. Lisäksi jos osoittaa olevansa hyvä häviäjä, se vahvistaa positiivista mielikuvaa. Ei aina tarvitse voittaa vain voittamisen vuoksi. Joskus saattaa voittaa enemmän häviämällä. Tämä ajatus on sukua ehdotukselle, jonka mukaan miehen (tai naisen) pitäisi antaa myös auttaa.

En halua (otsikosta huolimatta) lähteä siitä oletuksesta, että nimenomaan aina miehen tarvitsee voittaa. Vaikka juttua olenkin kuullut, jonka mukaan miehillä olisi suurempi näyttämisen tarve vieraan naisen läsnäollessa. Mutta ylipäätään kannattaa antaa sen voittaa, jonka haluaa hyvällä ja myötämielisellä tuulella olevan.

Aina ei voi voittaa ja miten se nyt meni?

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Mistä löytää kavereita, osa 10

Jos haluaa tavata uusia ihmisiä ja saada uusia kavereita, on syytä lakata sanomasta joka asiaan ei. Kavereita löytää nimittäin kyllä-maasta. Kyllä-maahan pääsee sanomalla kyllä, kuinkas muutenkaan. Ja silloin ei ihan aina tiedä, mitä saa tai mihin päätyy. Mutta jos sanoo aina ei, silloin ei yleensä päädy mihinkään.

Ihmisillä on taipumus martyrismiin. Kotona istutaan ja valitetaan, ettei ole mitään tekemistä eikä yhtään kaveria. Mutta kuitenkin, jos joku soittaa ja pyytää vaikka jalkapallohöntsyihin, siitä kieltäydytään erinäisin (teko)syin. ”Ei mulla ole kenkiä.” ”En mä osaa.” Ja kaikista älyttömin: ”mutta kun en mä tunne sieltä ketään”. Jos ei koskaan pistä itseään tilanteeseen, jossa ei tunne ketään, kuinka voisi ikinä löytää uusia kavereita?

Kuva: Tim Regan

Sama juttu koskee erinäisiä tapahtumia, esimerkiksi tuttavien juhlia. Vaikka ei tuntisi paikalta ketään (ja varsinkin silloin), kannattaa yksinkertaisesti mennä. Näistä tilaisuuksista pääsee aina pois, jos on kurjaa ja ikävää. Mutta on olemassa se aika todennäköinen mahdollisuus, ettei ole alkuunkaan kurjaa, vaan itse asiassa aika mukavaa. Kun menee ajoissa ja valtaa itselleen sellaisen sijainnin, johon ihmiset luonnostaan tulevat ympärille, huomaakin yhtäkkiä olevansa joukon osa. Eikä se vaadi mitään ihmeellisiä, akrobaattisia ihmistemppuja. Pelkkä paikalla oleminen saattaa jo riittää.

Minä tiedän, että uusiin tilanteisiin joutuminen ja vieraiden keskelle päätyminen pelottaa. Toisaalta harvinaisen usein me luotamme itseemme paljon vähemmän kuin olisi syytä! Koska on vaivatonta päästää itsensä helpolla, vähättelemme itseämme ja perustelemme siten, ettei tarvitse yrittää. Mutta ellei yritä, ei ole lupa istua kotona kädet sylissä ja kitistä, ettei ole yhtään kavereita.

Siis tartu haasteisiin! Ihan sama minkä kokoisiin tai muotoisiin, tartu. Mene mukaan, vaikket tunne ketään. Lue etukäteen, miten tehdään tikusta asiaa, aloitetaan keskusteluja tai soluttaudutaan bileisiin ja sitten menoksi. Ei voi voittaa, jos sanoo ei. Voittaa voi vain sanomalla kyllä!

Kyllä vai ei?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Ystävyys ei syrjäytä vanhemmuutta

Kun lapset kasvavat aikuisiksi, he lakkaavat olemasta aina vain ja ainoastaan lapsia, vaan alkavat olla myös vanhempiensa ystäviä. Siihen (ja sympatian kalasteluun) perustunee esimerkiksi julkisuudenhenkilöiden käyttämä fraasi ”mun äiti on mun paras ystävä”. Mutta vaikka äiti tai isä olisikin ystävä, vanhemmuus ei lopu siihen.


On nimittäin eräs varjopuoli, kun vanhemmista tulee ystäviä. Kaikkia asioita vanhemmistaan ei yksinkertaisesti halua tietää. Minulla on kolmekymppinen ystävä, joka joutui ikävään tilanteeseen, kun hänen vanhempansa olivat ajautuneet karikkoon ja parisuhteen tila alkoi olla melko epävakaa. Kumpikin olisi vuorollaan halunnut kysyä lapsensa (vaikka kuinka kolmekymmenvuotiaan) mielipidettä ja kertoa uusista suhteenaluista.

Ystäväni ei halunnut tietää. Näin ollen hän tokaisi vanhemmilleen: ”Tässä asiassa teidän kuuluu suhtautua minuun niin kuin olisin ikuisesti viisi vuotta vanha. Jos ette kertoisi näistä asioista viisivuotiaalle minulle, älkää kertoko niistä aikuiselle minullekaan.” Mielestäni ystävälläni oli tähän täysi oikeus. Jos haluaa suhtautua vanhempiinsa kuin ystäviin tai jos on kykenevä ottamaan riittävää etäisyyttä tilanteeseen, niin se on hyvä. Mutta pakko ei ole. Mitä omiin vanhempiin tulee, heille meidän pitäisi aina ensisijaisesti saada olla heidän lapsiaan.

Tämä ei nyt tietenkään tarkoita, etteikö aikuisille lapsille voi kertoa asioiden tilasta tai etteikö heidän kanssaan voi asioista keskustella. Totta kai voi. Mutta lapsella on oikeus vetää raja siihen, missä hänen on mukava olla. Lapsilla on monesti erikoislaatuisen vahvoja tunnesiteitä ja –syitä, joiden takia ei halua tietää vanhemmistaan ihan kaikkea. Ja siksi ystävyys ei saa syrjäyttää vanhemmuutta.

Vai haluatko sinä tietää vanhemmistasi ihan kaiken?

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Terve? Piano!

Olemme saaneet kuulla, että eräs tamperelainen äidinkielenopettaja on sitä mieltä, että ”terve” on yhtä pätevä tervehdys kuin ”piano”. Kyseisen nimettömäksi jätetyn äidinkielenopettajan mielestä ”terve” pitäisi välittömästi poistaa tervehdysten joukosta. Eikä sinne näin pääteltynä sovellu pianokaan.

Ennen muinoin huudeltiin jo kauempaa lähestyvälle ihmiselle, että ”terve”. Tai ehkä jopa ”terve?”. Tälle oli ihan looginen selitys: ihmisten keskuudessa riehui milloin mikäkin rutto, spitaali tai muu tappava kulkutauti, jonka leviäminen oli yksi suurimmista vitsauksista nälänhädän ohella. Kun kohtasi ihmisen, oli syytä tiedustella, että oliko toinen terve ja samalla vakuuttaa saapuva omasta terveydentilastaan.



Nyt ”terve”, kuten niin monet muutkin kielen sanonnat, on irtautunut alkuperäisestä tarkoituksestaan ja sitä käytetään yleisenä tervehdyksenä. Ei ole väliä onko tervehtijä tai tervehdykseen vastaaja sairas, silti sanotaan terve puolin ja toisin. Sitä paitsi kuka meistä nyt ihan oikeasti täysin terve on? Näin ollen nimetön äidinkielenopettaja on tullut siihen tulokseen, että ”terve” on yhtä pätevä kuin ”piano”.

Hassua silti, että koko sana tervehtiä, viittaa alkuperäänsä. Ennen muinoin on siis ollut paljon vakavampi virhe jättää tervehtimättä toista, kuin nykyään on, sillä nykyään kasvokkaisessa kanssakäymisessä ei tartu kuin korkeintaan kausiflunssa. Ja toisinaan hyppykuppa. ;) Närkästystä tervehtimättä jättäminen aiheuttaa silti. Eli toista on hyvä tervehtiä, mutta tehdä se jollain toisella sanalla.

Kuten vaikka morolla!

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Lauluja ystäville

Perjantai! Bileet! Musiikkia! Nythän on siis niin, että Spotify:ssa voi tehdä yhteisiä soittolistoja, joten totta ihmeessä meilläkin on nyt sellainen. Sen nimi on Lauluja ystäville ja löytyy täältä. Klikkaa, kuuntele ja lisää omat suosikkisi! Ja niille, jotka eivät pääse hommaan käsiksi, tässä yksi hyväntuulinen laulu ystävyydestä perjantain ratoksi. :)



Mikä laulu tuo sinulle aina mieleen ystävät, kaverit ja muut ihanat?
Related Posts with Thumbnails